Väärään aikaan väärässä paikassa?

Kuka pelastaisi Pojat kirjoitti kiehtovan mielipiteen Helsingin Sanomien 29. tammikuuta 2017 mielipidesivulla. Se kosketti minua ja päädyin kirjoittamaan asiasta oman pohdelmani.

Sunnuntaina 12. helmikuuta 2017 selatessani Facebookia löysin Oppimisvaikeudet ja erilainen oppiminen-ryhmästä hyvinkääläisen äidin kirjoittaman viestin. 

Tunnen molempia kirjoittajia kohtaan syvää myötätuntoa, koska tiedän miltä heistä tuntuu. 

Itse vartuin kahden sukupolven asuttamassa kodissa.
Muistan pienenä katselleeni paljon YLEä ja FST.ä.
Monet koulutv ohjelmat tulivat tutuiksi jo varhain.
Olipa Kerran ihmisen katselin läpi 3-vuotiaana.
Muutkin Olipa Kerran-sarjat olivat tuleen minulle tutuiksi.
Lisäksi Viikinki poika Ulmen seikkailut ja Kalevala-animaatiot olivat syventäneet kuvaani skandinavialaisesta kulttuurista.

Historiasta olin erikoisen kiinnostunut ja kun aloitin koulun olin todella innoissani.
Monet YLE.n nuorille esittämät nuorten sarjat olivat piirtäneet minulle kuvaa, millaista elämä koulussa voisi olla.

Intoni laantui pian koulun alettua syksyllä 1995 Ojoisten ala-asteella. 

Lukemaan opettelu oli tavattoman vaikeaa.
Lisäksi kirjoittamisen ja laskemisen opettelu tuotti tuskaa.
Koulun käynti ei ollutkaan sellaista kuin olin kuvitellut.

Piirrustaminen oli lempi aineeni.
Tartuin vain kyniin ja päästin mielikuvituksen valloilleen.
Pulpettini ympärillä oli aina valtava joukko seuraamassa mitä teen.

Kuvissani oli aina tarina.

Valitettvasti luovuuteni ja historialliset tietoni eivät tehneet vaikutusta opettajaani.
Tuo iäkäs opettajatar näki minut lähinnä, rikkana rokassa.
Normeihin sopimattomana anarkistina.
Minulla todettiin vaikea lukivaikeus, joka hidasti olennaisesti oppimistani.  

Keväällä 1996 oma opettajani, erityisopettaja, rehtori ja vanhempani pitivät neuvottelun.
Opetus puolen mielipide oli selkeä, paikkani olisi "apukoulussa" josta minut siirettäisiin suoraan kansaneläkkeelle. Lisäksi he vakuttelivat että eläisin takuulla "hyvän elämän".

Äitini ei kuitenkaan hyväksynyt ideaa.
Hän kysyi silloiselta kolleegaltaan Ritva Karinsalolta apua, ja mielipidettä.
Asiaa tutkittiin ja selvisi koulun liioitelleen tilannettani.
Ratkaisua päätettiin miettiä uudellen.

Niin alkoi matkani pienluokka-opetuksessa ja evyläisyyden maailmassa. Käytännössä vaihdoin luokkaa, sillä erityisoppilaille suunnattu Mäyräntienkoulu toimi samoissa tiloissa.
Tuohon aikaan mahtuu mm. tasotestejä joissa menestyin hyvin.
Henkilökohtaisesti integraatio isojen luokkien kanssa oli minulle pelastus ja eräänlainen henkireikä. Minulla meni kokeissa loistavasti ja elämä oli ns.mallillaan.
Psykologien mukaan paikkani olisi isossa luokassa, mutta äitini halusi parastani, ja jäin pienluokkaan..

Vuonna 2000 kaikki muuttui radikaalisti.
Ymmärtääkseni syynä olivat opetuksen rahoitusleikkaukset kunnan puolelta.
Kaikessa viisaudessaan ylempi taho päätti säästää integraatiosta.
Toisille se merkitsi aiempien vuosien opintojen uudelleen opiskelua.
Omaa luokkaani opetti naapurikunnasta virkavapaalla oleva iäkäs opettaja, jolla ei tuntunut olevan selvää kuvaa erityisoppilaista.
Monilla opettajilla oli tuolloin erityisoppilaista stereotyyppiset näkemykset mm. riehuvina ja puhetta ymmärtämättöminä kauhukakaroina.

Henkilökohtaisesti voin vakuuttaa, että integroiduilla tunneilla, ME erityisoppilaat käyttäydyimme parhaiten.

Vuosi eteni kuin liisterissä.
Oppilaat turhautuivat, avustajat ja opettajat myös.
Tämä purkautui monesti sanaharkkoina.
Eräs määräaikainen avustaja kilahti jopa kerran: Teillä ei ole tulevaisuutta!

Tässä vaiheessa minä heräsin todellisuuteen ja päätin petrata itseni pois evyläisten maailmasta.
Niin alkoi kivinen tieni, johon mahtui paljon pettymyksiä ja onnistumisia.

Tänä päivänä olen viittä vaille valmis insinööri ja edelleen erilainen oppija, joka haluaa auttaa ja kannustaa muita jatkamaan, vaikka tie tuntuisi vaikealta.

Vuonna 2004 Mäyräntien koulu lakkautettiin, ja erityisoppilaiden opetus integroitiin kokonaisuudessaan osaksi tavallista opetusta.
Itse pidin tätä lopullisena ratkaisuna, joka lopettaa oppilaiden kahtia jaon.
Uusi opetus-suunnitelma on lisäksi linjannut että oppilaat tulisi kohdata yksilöinä, ja tukea heidän yksilöllisiä tarpeitaan.

Valitettavasti nykytilanne asettaa monia ongelmia tasa-arvon toteutumiselle.
Eläke-ikää lähestyvät virkasuhteissa vuosia olleet opettajat eivät välttämättä enään innostu uusista hullutuksissta, ja haluavat vain leppoisat loppuajat ja eläkkeelle.
Tämä virkasuhteisten saattohoitokausi on suuri yksittäinen ongelma, joka vaikuttaa moniin asioihin kunta-kentällä.

Opettajien koulutus on myös ajettu liian tiukalle ja valmiuksien harjoittelut samoin.
Miten voi kohdata ketään yksilönä, jos ei tiedä miten?
Entä jos näet erityisoppilaat stereotyyppisesti?

Eräs keskeinen ongelma on resurssipula,
Opetuksesta ja koulutuksesta leikattiin juuri.
Omista kokemuksistani on kulunut 16-20 vuotta, ja paljon on muuttunut, sillä nykypäivänä, monet tuon aikaiset arvot eivät ole mistään kotoisin.
Nykyään etuuksia otetaan pois, ja kaikesta leikataan.
Vuosien saatossa on tehty helpoksi mielettyjä ratkaisuja, joiden jälkipyykkiä pestään vielä vuosikymmeniä.
Pieni ihminen, jolla on erityistarpeita, on ahtaalla, mikäli ei ole kontakteja tai tietämystä asioista.

Jokaisella on oltava oikeus, ja velvollisuus oppia ja työskennellä yhteisen maan hyväksi.
Jokaisen on vain löydettävä oikeanlainen polku omalle oppimiselleen.
Huolimatta siitä, onko väärään aikaan väärässä paikassa.